Stella Vuoma & Saana Kiviranta: Rekan alle jäänyt

Kukapa ei muistaisi Konginkankaan järkyttävää bussionnettomuutta kahdenkymmenen vuoden takaa. Paperirekan ja linja-auton törmäyksessä kuoli 23 ihmistä, joista suurin osa oli nuoria, jotka olivat matkalla laskettelukeskukseen. 

Rekan alle jäänyt kertoo yhden onnettomuudesta elossa selvinneen tarinan. Saana Kivirannan tarina on järkyttävää luettavaa ihmisestä, joka ei ymmärrä saaneensa aivovamman, vaan yrittää elää normaalia elämää, vaikka kaikki on sumussa ja hankalaa. Menee monta vuotta, ennen kuin Saana pystyy myöntämään tilanteensa itselleen.

Osasyynä ongelmien pitkittymiseen on puutteellisen tuntuinen lääkärinhoito alusta saakka. Monia selviä onnettomuudessa tulleita vammoja ei huomattu heti kolarin jälkeen. Kuitenkin elettiin jo nykyaikaa kaikkine tutkimuslaitteineen. Saanan elämä on ollut aikamoista taistelua aivovamman aiheuttamien vaikeuksien ja vakuutusyhtiöiden ynseyden välissä. 

Kirja on kiinnostava tarina ihmisestä otsikoiden takana. Stella Vuoma on toiminut kirjurina ja käyttänyt lähdemateriaalina Saanan ja omaisten kertomuksia sekä lääkärinlausuntoja ja muita asiapapereita. Kirjan kirjoittamiseen on tarvittu muidenkin apua, koska Saana itse kärsii aivovamman seurauksena mustiongelmista. Kirja kertoo paljon Saanan ajatuksista ja tuntemuksista, ja nämä osiot on taitavasti kirjoitettu. 

Kirjassa on myös muutama pitkä (ja puiseva) asiantuntijaosio, joissa avataan yleisesti aivovammapatologiaa, kuntoutusta ja paria muuta seikkaa. Nämä osiot ovat kymmenenkin sivun mittaisia, eivätkä ole välttämätöntä tietoa lukijalle. Niiden kohdalla olisi ehkä voinut vähän tiivistää. Tosin niiden yli on helppo hypätä, jos ei tahdo paneutua perinpohjin syyllisten etsintään tms.

Maija Kajanto: Sahramisyksy

Sahramisyksy jatkaa Korvapuustikesässä ja Taatelitalvessa alkanutta kahvila Koivun tarinaa. 

Kristiina hoitelee kahvilan ohella hotellia ja elelee onnellisena miesystävänsä Tommin kanssa. Tommilla on työkriisi, kun työpaikka uhkaa mennä alta. Kylällä tehdään useita tuhopolttoja. Krissen mummo matkailee kaukana kotoa miesystävänsä kanssa. Krissen äiti, jonka kanssa Krisse ei ole väleissä, tulee pikkukylään. Siinäpä sopan aineksia. 

Olen alkanut pitää sympaattisesta Krissestä ja hänen lähipiiristään. Vaikka kirjassa ei näennäisesti tapahdu oikein mitään, tapahtuu tunnetasolla paljonkin. Onneksi seuraavakin osa on jo kirjastosta varauksessa. 

Kirjassa on paljon herkullisen tuntuisia reseptejä, mutta muistelin, että sarjan aiempien osien kohdalla on käynyt ilmi, että reseptit ovat kirjailijan omasta päästä eikä sen kummemmin testattuja. Niinpä viimeisen sivun kiitokset koeleipojille ilahduttavatkin: tämän kirjan reseptit ovat käypää valuuttaa!

Kirja ei ole paksu ja se on nopsasti luettu. Sunnuntai-iltapäivän ilostuttaja. 

Elly Griffiths: Viimeinen leposija

Viimeinen leposija on Ruth Galloway -sarjan viidestoista ja ikäväkseni viimeinen osa. On ollut ilo kulkea Ruthin rinnalla Norfolkin avarissa maisemissa Nelsonin perään haikaillen. Koska kyseessä tosiaan on sarjan viimeinen osa, on Ruthin ja Nelsonin suhteessakin tiedossa päätöksiä. 

Vielä kerran löytyy seinän sisältä vainaja, jonka kuolemasta on vierähtänyt pari vuosikymmentä. Nelson tiimeineen selvittää murhaa, ja Ruthkin osallistuu erikoistaidoillaan. Kirjassa viitataan moniin menneisiin tapauksiin, ja yksi niistä tulee hyvinkin elävänä osaksi tapahtumien kulkua. 

En olisi toivonut tämän kirjan loppuvan. Enkä tämän sarjan. Harvoin onnistuu kirjailija kiduttamaan lukijaa yhtä kauan onnettomalla rakkaustarinalla. 

Hyvää jatkoa Ruthille! Olet mielessäni varmasti vielä kauan. 

Suomentajalla on ollut puutteita sanojen sijapäätteiden merkitsemisessä. Toistuvasti kirjan alussa puhutaan yläkoulusta nimeltä Lynn High, ja kun ilmaistaan sinne menemisestä, lukee tekstissä "Lynn Highin". Kielitoimiston ohjepankkikin neuvoo, että kun sana päättyy konsonanttiin, jota ei lausuta, tulee sanan loppuun heittomerkki ennen sijapäätettä. Eli tässä tapauksessa Lynn High'hin. Aina kannattaa googlata, jos ei ole varma. 

Suomentanut Anna Kangasmaa

C. J. Tudor: Saarroksissa

Olen pitänyt kaikista aiemmista C. J. Tudorin kirjoista: Liitu-ukko, Paluu pimeästä, Ne muut ja Rovio. Saarroksissa on aivan erilainen. Heti alettuani lukemaan tajusin, että tämähän on dystopia. Inhoan dystopioita, ei kiinnosta yhtään kamala tulevaisuus. Tarina lähti kuitenkin vetävästi liikkeelle, joten annoin sille mahdollisuuden.  

Kirjassa kulkee päällekkäin kolme eri tarinaa omina lukuinaan. Yhdessä nuoria opiskelijoita täynnä oleva bussi on suistunut tieltä ja hautautumassa lumimyrskyyn, toisessa muutama ihminen on jumissa gondolihississä. Kolmannessa vuoristossa sijaitseva tutkimuskeskus on ongelmissa. Yhteistä kaikille tarinoille on lumimyrsky ja ympäröivässä yhteiskunnassa riehuva virusepidemia. 

Kirjailija kertoo kirjan loppusanoissa saaneensa idean kirjaan jo vuonna 2019, mutta aloittaneensa kirjoittamisen vasta paria vuotta myöhemmin, kun koronaepidemia oli jo ajankohtainen. Näin koronan jälkeen kirjan tarina tuntuu kammottavan mahdolliselta ja pelottavalta. 

Jokainen luku päättyy aina jännittävään kohtaan, ja jatkoa on odotettava kahden muun yhtä jännittävän tarinan ajan. Odotin mielenkiinnolla, miten tarinat saadaan yhdistymään.

Huikea tarina, joka pitää tiukasti otteessaan. 

Suomentanut Seppo Raudaskoski 

Kale Puonti: Joni

Joni on Pasilan Myrkky -sarjan kuudes osa. Kirjan nimihenkilö onkin tällä kertaa sangen yllättävä. 

Kahden huumeita välittävän jengin pomot ammutaan peräjälkeen. Kaartamon tiimi on kovilla rikoksia selvittäessään, koska niin albaanit kuin somalitkin käyvät kuumina. Tapahtumat äityvät niin vakaviksi, että Pasilan poliisiasemakin joutuu attentaatin kohteeksi. 

Tiimin vastarannankiiski Pesonen on oikein elementissään tässä kirjassa, tosin hänkin äkistelee vain esimiesten suuntaan. Kaartamon tiimi on siitä mukava, että kaikki tulevat toimeen keskenään, eikä poliisikirjoille tyypillistä kateutta ja selän takana juonimista esiinny. 

Tämä sarja on kyllä valloittanut sydämeni ja odotan aina innolla seuraavaa osaa. 

Milka Hakkarainen: Vieno Helzeniuksen täytyy kuolla

Hakkarainen kirjoittaa Ruotsissa asuvien suomalaisten elämästä ja ongelmista. Häneltä on aiemmin ilmestynyt teokset Ei verta rantaa rakkaampaa, Maa kauhein isien sekä Hiidenjumi. 

Vieno Helzeniuksen täytyy kuolla on tarina Ruotsiin miesystävänsä kanssa muuttaneesta Ilonasta, joka ei juuri ruotsia osaa. Poikaystävä on kaksikielinen, joten hän viihtyy naapurimaassakin. Ilona on löytänyt työpaikan hemtjänstistä eli vanhusten kotihoitopalvelusta. Ilona ja muutama muu suomea taitava on palkattu erityisesti ruotsinsuomalaisten vanhusten takia. 

Ilona ei erityisemmin viihdy työssään, koska aikataulut ovat kireät ja työkaveritkaan eivät tunnu kovin mukavilta. Vanhuksille hän on kuitenkin tärkeä ja kokeekin työnsä merkitykselliseksi, kunnes alkaa tapahtua ikäviä. Ilona sattuu aina juuri sopivasti paikalle, kun vanhuksia kuolee. 

Poikaystävästäkään ei iloa ole, koska suhde väljähtyy omia aikojaan. Lopulta Ilona tekee ratkaisevia päätöksiä. 

Tarina ei ole kovin sykähdyttävä, mutta tarjoaa pientä, kutkuttavaa jännitystä. Ja onhan se hyvää kuvausta ruotsinsuomalaisten suppeasta elämänpiiristä, kun kielitaitoa ei ole eikä sitä huvita hankkia. Tuntuu aika hassulta, että ihminen on valmis muuttamaan vieraaseen maahan, muttei halua oppia sen kieltä. Kirja ei myöskään anna kovin hyvää kuvaa naapurimaan vanhustenhoidosta, kun kuka tahansa kouluttamaton ihminen kelpaa hoitorinkiin. 

Freida McFadden: Kotiapulaisen salaisuus

En ole aivan varma, onko  Kotiapulaisen salaisuus jatkoa McFaddenin kirjalle Kotiapulainen. Olen lukenut McFaddenilta myös kirjan Eristysvanki, joka ei ollut yhtä hyvä kuin Kotiapulainen. Kotiapulainenkaan ei ollut kovin erikoinen lajityyppinsä edustaja, joten en oikein itsekään ymmärrä, miksi edes tartuin tähän uusimpaan McFaddeniin. 

Kotiapulaisen salaisuuden päähenkilönä on samanniminen kotiapulainen Millie kuin aiemmassa sarjan kirjassa. Aiemman kirjan tapahtumiin ei ymmärtääkseni viitata millään tavalla, joten juuri siitä en ole varma, onko kyseessä sama Millie. Aiemman kirjan tapahtumat ovat jo haihtuneet mielestäni. 

Joka tapauksessa Millie on kotiapulainen, jonka on vaikea saada työtä. En ihan ymmärrä, miksei hän vaihda alaa. Kotiapulaisen ei luulisi olevan mikään unelma-ammatti. En ihan ymmärrä sitäkään, mikä kotiapulaisen salaisuus on. Kirjassa tarjotaan kaksikin vaihtoehtoa, mutta ainakaan lukijalle ne eivät jää salaisuuksiksi. Juoni on kovin ilmeinen tälläkin kertaa. 

Kun Millie palkataan Douglasin ja Wendyn pieneen perheeseen, jossa tapahtuu ikäviä asioita, on juonenkulku ilmeinen. Koska juoneen tarvitaan yllättävä käänne, on sekin ennalta arvattavissa. Kirja ei tarjoa lukijalle oikeastaan yhtään mitään. 

Heti kirjan alussa on virhe: 9-vuotias tytär on seuraavalla sivulla leikkikehässä. Oikea ikä lienee 9 kuukautta. 

Suomentanut Jussi Tuomas Kivi

Martin Österdahl: Uudenvuodenjuhlat

Uudenvuodenjuhlat on ensimmäinen Martin Österdahlilta lukemani teos, vaikka niitä näkyy suomennetun kolme ennen tätäkin. Kirja on trilleri, jossa tapahtumien kulusta huolimatta poliisit jäävät nimettömiksi ohikulkijoiksi, jotka vain vilahtavat paikalla pari kertaa. Tapahtumista kerrotaan paikallaolijoiden näkökulmasta. 

17-vuotiaan Ebban vanhemmat Lisa ja Mikael ovat kutsuneet Ebban poikaystävän Marlonin vanhempineen uudenvuodenaattoa juhlimaan. Juhlat ovat tyypilliset tukholmalaisen paremman väen kekkerit monine ruokalajeineen ja ylellisine asumuksineen.  Käy ilmi, että Marlonin vanhemmat Camilla ja Sören ovatkin Lisan ja Mikaelin vanhoja tuttuja kaukaa menneisyydestä. Tunnelma muuttuu oitis kireäksi. 

Kaikenlaista muutakin käy ilmi, ja juonen kulku on helposti ennalta arvattavissa. Kirja on kuitenkin kirjoitettu mukaansa tempaavasti, ja sen lukeminen etenee nopeasti. 

Knoppitietona etuliepeessä mainitaan, että Martin Österdahl on tullut tutuksi myös Euroviisujen johtajana. 

Suomentanut Jonja Rajala

Yrsa Sigurđardóttir: Näen sinut

Näen sinut aloittaa uuden Musta jää -sarjan, jonka keskeisissä rooleissa ovat islantilaiset poliisi Týr, hänen kollegansa Karó ja oikeuslääkäri Iðunn. Týr on syntynyt Islannissa, mutta hänen vanhempiensa kuoltua täti oli adoptoinut pojan ja he muuttivat Ruotsiin, mistä Týr sitten aikuisena palasi Islantiin. Karó on niin ikään syntynyt Islannissa, mutta tummaihoisena joutuu kohdelluksi ulkomaalaisena sisäänpäin kääntyvässä Islannissa.

Kirja kertoo rikkaasta perheestä, joka palkkaa nuoren naisen kotiapulaisekseen syrjäseudulle. Tarinaa kerrotaan niin poliisin kuin perheen kotiapulaisen näkökulmasta. Perheeseen kuuluu vanhempien lisäksi kaksi tytärtä. Kotiapulaisen tehtäviin kuuluu ruuanlaittoa, lasten opettamista, eläinten hoitamista sun muuta. 

Näen sinut on huikean hyvä, ja jännitys säilyy loppuun saakka. Myös keskeisissä henkilöissä on mielenkiintoisia sävyjä, joissa riittää pohdittavaa. Sanon näin ympäripyöreästi, etten paljasta juonesta liikoja. Iðunnin elämästä ei vielä paljasteta juuri mitään. Yksi juonenkäänteistä jää jännittävään koukkuun, josta tarina jatkunee ensi kerralla.

Yksi sivujuoni, joka ei ole mitenkään merkittävässä roolissa, tuntui kovin tutulta. Se onkin äskettäin tullut tutuksi Satu Rämön Jakobissa. Jakobin ansiosta hoksasin heti, mistä on kyse. Tällaisina hetkinä on aina aivan voittajafiilis. 

Silmään särähti, kun surfailu oli kirjoitettu yhdellä äffällä. Yleensähän se lainasanana kirjoitetaan kahdella. Kirjan alussa oli myös pientä hapuilua siinä, kauanko perhe oli asunut talossaan. Naapuri oli tuntenut heidät reilun vuoden, seuraavalla sivulla reilut kaksi vuotta. 

Suomentanut Tuula Tuuva-Hietala

Cara Hunter: Kaivattu kuolema

Kaivattu kuolema on kuudes kirja rikoskomisario Adam Fawleysta kertovassa sarjassa. Kirja on myös paras sarjan tähänastisista kirjoista. Edellinen (Koko totuus) oli mielestäni niin kehno, että harkitsin jo tämän lukematta jättämistä. Onneksi kuitenkin päätin antaa Fawleylle vielä mahdollisuuden. Kirjoilla on eri suomentaja, ja mietin, voisiko tästäkin johtua erot kirjojen tasossa. 

Rikoskomisario Fawleyn elämässä kaikki on kohdallaan. Pitkällinen tulehdustila avioliitossa on takana, ja perheessä on uusi vauva. Fawleyn poikahan teki itsemurhan kymmenvuotiaana, mikä on varsin järkyttävää. Siihen nähden Fawley on varsin vähän pohtinut, mikä meni pieleen. Nyt elämä kuitenkin hymyilee. 

Työpaikallakin asiat ovat mallillaan: tiimissä on hyviä poliiseja, ja Fawleyhin kohdistuneet syytökset ovat taakse jäänyttä elämää. Tiimi saa selvitettäväkseen mielenkiintoisen tapauksen, jossa yllättävät käänteet seuraavat toisiaan yhä uudelleen. Nainen istuu vankilassa syytettynä vastasyntyneen vauvansa murhaamisesta, mutta asiat kääntyvät päälaelleen yhä uudelleen. 

Kirjassa on edelleen erilaisilla fonteilla painettuja lukuja, riippuen siitä, kenen äänellä puhutaan. On Fawleyn päiväkirjamerkintöjen tyyppisiä lukuja, jotka ovat hieman vaivaannuttavia. On lehtileikkeitä, kirjeitä ja tv-ohjelman aukikirjoittamista. Onneksi on myös tavanomaista leipätekstiä. Tällä kertaa erilaiset luvut eivät häiritse niin paljon kuin yleensä. Ehkä se johtuu kiinnostavasta juonesta. 

Suomentanut Enni Vanhatapio

Richard Osman: Viimeinen pirulainen

Viimeinen pirulainen on jo neljäs osa Osmanin Torstain murhakerho -sarjassa. Sarjan aiemmat osat ovat Torstain murhakerho, Mies joka kuoli kahdesti ja Hutiluoti.

Coopers Chasen seniorikylässä asuvat Elizabeth, Joyce, Ron ja Ibrahim keksivät Torstain murhakerhon, jotta eivät pitkästyisi kuoliaaksi. Leikkinä alkanut kerho on sittemmin ratkaissut jo monta kinkkistä rikostapausta. Poliisit Chris ja Donna tekevät usein vastentahtoista yhteistyötä murhakerhon kanssa, murhakerholaisilla kun on tapana tunkea nokkansa joka asiaan. Porukkaan on sittemmin liittynyt myös hieman hämäräperäinen Bogdan, joka seurustelee Donnan kanssa. Chris puolestaan seurustelee Donnan äidin kanssa. 

Tällä kertaa murhakerho päätyy etsimään kadonnutta heroiinilastia, jonka perässä on myös muutama rikollinen. Niinpä päitä putoilee tiuhaan tahtiin. Samaan aikaan Elizabethilla on vaikeita päätöksiä tehtävänä, kun hänen puolisonsa Stephenin dementia syvenee.  

Kirjan vanhukset ovat aivan hulvattoman hauskoja ja omasta mielestään myös syyntakeettomia. Sarja on sangen viihdyttävää luettavaa. 

Kirjan loppukiitoksissa Osman paljastaa aloittavansa uuden dekkarisarjan. Hän lupaa jatkoa myös murhakerholle. 

Suomentanut Antti Saarilahti

Aino Leppänen: Odottamattomin terkuin ope

Odottamattomin terkuin ope on jatkoa kirjoille Terkuin ope ja Tujuin terkuin ope. Sarjan kirjat ovat olleet varsin pidettyjä, mutta minua niissä on hiertänyt jokin. Päähenkilö Aisku on yksinhuoltajaäiti ja lukion äidinkielenopettaja. Lukiessani mietin, mikä Aiskussa mättää, ja päädyin siihen, että Aisku nyt vain on sellainen ihminen, josta todellisessa elämässä en pitäisi. Koska olen itsekin koulutukseltani äidinkielenopettaja, vaikken sellaista työtä nyt tee, tunnen kuitenkin hitusen hengenheimolaisuutta Aiskun kanssa. 

Kirja on suoraviivainen kertomus yhdestä lukuvuodesta, joten se on nopeasti luettu. Tapahtumista kerrotaan Aiskun näkökulmasta, jolloin muut henkilöt jäävät ohuehkoiksi. Aiskun miesystävä Elmon ajatuksia ei juuri avata. Minua häiritsee se, miten Aisku toistuvasti yhä uudelleen huokailee miehensä upeaa kroppaa. Toivottavasti hän näkee Elmossa jotain muutakin. 

Aiskun toiminta joissakin asioissa jää myös mietityttämään. Aisku tukee ihanasti oppilasta, jolla on vaikeaa. Tosielämässä olisi kuitenkin tärkeää ottaa yhteyttä myös oppilaan huoltajaan ja varmistaa, että heilläkin on tieto tilanteesta. Samoin Aiskun tyttären jäädessä kiinni eräästä jutusta, jota en nyt viitsi paljastaa, hämmästyttää se, ettei Aisku ole kavereiden vanhempiin yhteydessä. 

Yksi kirjan kohtaus on viimeaikaisten Vantaan tapahtumien valossa pelottava. Senkin käsittelyn Aisku jättää vähän puolitiehen.

Toki Aisku on fiktiivinen henkilö, mutta paljon turhempiakin asioita hänen elämäänsä mahtuu. Aisku on yhtä pinnallinen ja itsekeskeinen kuin aiemmissa kirjoissakin. Yleisvaikutelma Aiskun vuodesta jäi latteaksi. Loppu sentään on sangen liikuttava. 

Kirjassa on kaksi yhdyssanavirhettä. Mitähän Aisku niistä sanoisi?

Annika Eronen: Älä unohda, Maret: rikosromaani

Älä unohda, Maret on jo viides rikoskomisario Hannu Savolaisen tähdittämä poliisiromaani. Savolainen on rauhallinen hämäläinen, asuuhan hän Hämeenlinnassa avovaimonsa Lauran kanssa. 

Vaikka kirja ei paksuudella ole pilattu, ehtii siinä tapahtua monenmoista. Savolainen joutuu ottamaan hoitokoiran, jolla on luonnetta liikaakin. Savolaisen kollega Siru Hakala on joutunut työssä vaaratilanteeseen ja oireilee sitä. Tiimin työskentely pyörii rappusissa pudonneen naisen kuoleman selvittelyssä. Vainaja osoittautuu kaikkea muuta kuin mukavaksi ihmiseksi. Samassa hötäkässä selviää naapurustosta muitakin asioita. 

Olen alkanut viihtyä Savolaisen tiimin ja perheen parissa oikein hyvin. Toivottavasti sarja jatkuu. 

Kim Faber & Janni Pedersen: Talven maa

Tanskalaisen journalistipariskunnan esikoisteos on aikamoinen tiiliskivi. Kuten usein kahden kirjoittajan aikaansaannoksissa, tässäkin olisi ollut varaa tiivistää. Kirja on Junckerin ja Kristiansenin tutkimuksia -sarjan ensimmäinen osa. 

Kirjan nimikkohenkilöt, kööpenhaminalainen rikostutkija Signe Kristinsen ja hänen entinen, kotiseudulleen pikkukylään muuttanut kollegansa, Junckeriksi kutsuttu Martin Junckersen vetävät vahvasti kirjan läpi. Henkilöihin on panostettu, ja heissä on syvyyttä. Heillä on kaikenlaisia henkilökohtaisia ongelmia, joita heillä ei ole pahemmin aikaa jäädä miettimään, vaikka se olisikin tarpeen. 

Kirjassa on nimittäin iänikuinen terroristiteema, ja poliisit pysyvät kiireisinä pommi-iskun jälkeen. Pommin lisäksi on pakolaiskeskuksen tuhopolttoa ja pari muuta ruumista. Lähi-idän tapahtumia ennen ja nyt puidaan huolella ja moneen kertaan, samoin terroristijärjestöjä, joista valitettavasti en osaa sanoa, onko kaikkia oikeasti olemassa. Nämä osuudet olivat epäkiinnostavimmat, ja niissä olisi ollut karsimisen varaa. 

Epäjohdonmukaisuuksia on jonkun verran. Esimerkiksi henkilön silmistä näkyy kuvassa kauhu, mutta kuitenkin hänellä onkin side silmillään. Teksti on myös epätasaista. Paikoin juoni kulkee jouhevasti ja lukeminen etenee hyvin, paikoin taas tulee kasapäin nippelitietoa, johon ei jaksa keskittyä. Kirjassa erottuu liian selvästi kirjoittajan vaihtuminen. 

Kirjan loppu on aika erikoinen, ja saakin suunnittelemaan sarjan seuraavan osan lukemista. 

Suomentanut Jaana Palanterä

Colleen Hoover: Se alkaa meistä

Se alkaa meistä on valtavan suosion saavuttaneen Se päättyy meihin -kirjan jatko-osa, jossa kerrotaan, mitä Lilyn ja Atlasin elämässä tapahtuu pari vuotta myöhemmin. Olin jo autuaallisesti unohtanut edellisen kirjan tapahtumat, mutta onneksi kirjan alussa kirjailija palauttelee mieleen kaiken juonen kannalta tärkeän. Lyhyesti: Atlas muutti pois ja Lily tapasi Rylen, jonka kanssa meni naimisiin ja sai lapsen. 

Kirjan alussa Lily ja Atlas tapaavat pitkästä aikaa. Kirjan tapahtumat etenevät vuoroin kummankin kertomina, ja lukijalle tulee heti selväksi, että aikuiseksi kasvanut teinipari rakastaa yhä toisiaan. Siitä sitten lähdetään seuraamaan, miten parin elämä etenee. Jos jokin hämmästyttää, niin se, miten päähenkilöillä on tapana kirjoittaa toisilleen tai päiväkirjaan monen sivun mittaisia korkealentoisia viestejä. 

Kirja on sujuvasti kirjoitettu nuortenkirja, jonka aikuinenkin jaksaa lukea. Mikään järisyttävä lukukokemus se ei ole, mutta hyvää ajanvietettä. Kukapa ei haluaisi tietää, mitä lopussa tapahtuu. 

Suomentanut Sirpa Parviainen

Ruth Ware: Nollapäivä

Ruth Waren uusinta kirjaa on kehttu huomattavan paljon sosiaalisessa mediassa. Jos olisin tiennyt, että termi nollapäivä tarkoittaa jotain sovellusten suojaukseen ja haavoittuvuuteen liittyvää, en tarkalleen ymmärtänyt mitä, en olisi tarttunut koko kirjaan. Aihe on epäkiinnostava ja aiheuttaa kirjassa kohtuuttomia ikävyyksiä. Asian vakavuus ei ihan valjennut minulle. 

Kirja kertoo siis IT-alalla työskentelevästä Jacinthasta, jota kutsutaan Jackiksi, ja hänen miehestään Gabesta. He testaavat yritysten turvatoimia murtautumalla niihin sisään. Erään tällaisen reissun jälkeen Jack löytää miehensä murhattuna ja häntä itseään epäillään siitä. Nämä juonenkäänteet kerrotaan siis takakannen liepeessäkin. Alkaa hurja ja erittäin epäuskottava pakomatka. 

Kirja on sujuvaa tekstiä, mutta valitettavasti se ei tarjoa mitään suuria yllätyksiä. Nekin, mitä se tarjoaa, ovat arvattavissa etukäteen.

Suomentanut Elina Koskelin

Gregg Olsen: Äidin julma syli

Gregg Olsen on erikoistunut kirjoittamaan karmeista tositapauksista. Olen aiemmin lukenut häneltä kirjan Äitimme oli sarjamurhaaja. 

Äidin julma syli kertoo amerikkalaisessa pikkukaupungissa kasvaneesta Tanya Thaxton Reidista, jonka pikkulapsia vaivaa mystinen apneasairaus. Tuon tuosta lapsi menee tajuttomaksi, ja äiti joutuu elvyttämään häntä. Perheessä on jo sattunut yksi kuolemantapaus, kun vauvaikäinen pienokainen on menehtynyt sairauteen. 

Kirja on ehkä hiukan liian paksu, minulle olisi riittänyt hieman ylimalkaisempikin tarkastelu. Kirjassa käydään läpi jokaikinen syyttäjän puhelu kaikille lääkäreille, hoitajille, todistajille yhä uudelleen, aina uusien todisteiden valossa. 

Olsen kirjoittaa kuitenkin sujuvasti ja selkeästi, ja osaa tehdä tositapahtumista kronologisesti etenevän kertomuksen. Kirja on kiinnostava, vaikka loppuratkaisun voi arvata. 

Suomentanut Heidi Nieminen

Sarah Pearse: Parantola

Parantola lienee ensimmäinen Pearsen romaani, ja myös ensimmäinen suomennos. Tarinasta on alkuun vaikea saada otetta. Nähtävästi ollaan Sveitsissä, mutta henkilöt lienevät kuitenkin englantilaisia. Keskeinen henkilö on Elin, rikostutkija, jolla on mystisesti ruotsalainen etunimi, ja joka on pitkällä sairauslomalla. Syyt selviävät lukijalle vähän kerrallaan. 

Elin on matkustanut miesystävänsä Willin kanssa Sveitsiin Isaacin kutsusta. Elin myös suree äitinsä ja Samin kuolemaa. Vähitellen lukijalle selviää, että Isaac on Elinin veli, samoin Sam hänen lapsena kuollut pikkuveljensä. Lukeminen takkuaa, kun kaikki on vähän epäselvää, eikä asioita avata kunnolla. Elinin hahmo on hyvin ohut ja hauras, eikä kanna tarinaa. Hän vaikuttaa sairaalloiselta, on astmaa ja paniikkihäiriötä. Elinin persoona on lähinnä ärsyttävä. Hän näkee näkyjä verisistä käsistä sun muusta. Muut henkilöt jäävät pelkiksi nimiksi. Kirjailija ei ole käyttänyt tarpeeksi aikaa hahmojen syventämiseen. 

Kirjan nimessäkin mainittu parantola on entinen keuhkotautiparantola, josta on remontoitu upea luksushotelli. Siellä työskentelevät niin Elinin veli kuin entinen paras ystäväkin. Vaikka kirja on oikeasti jännittävä ja parantolaan liittyvät tapahtumat riittävän omituisia ollakseen kiinnostavia, jokin tökkii. Koska kirjan varsinainen juoni on kuitenkin omituinen ja vähän hämärä, kiinnosti se sen verran, että annoin kirjalle mahdollisuuden. 

Loppua kohti tapahtumat tihenevät ja jännitys tiivistyy. Ihmisiä murhataan, eikä poliisi pääse paikalle lumivyöryn takia. Niinpä Elin tarttuu toimeen ja yrittää selvittää, kuka on murhaaja. Naiivisti Elin lyöttäytyy milloin kenenkin kaveriksi, vaikka murhaaja voisi olla kuka tahansa. Loppuratkaisu selviää ja on odotettavissa, onhan väki jo vähentynyt huomattavasti. Tarinan lopetus on vähän laimea. Kotimatkan tapahtumat antavat ymmärtää jatkoa olevan tulossa. 

Suomentanut Kirsi Luoma

Sirpa Kähkönen: 36 uurnaa - Väärässä olemisen historia

36 uurnaa on neljäs Finlandia-palkittu kirja, jonka olen lukenut. Pidän yleensä Finlandia-palkinnon saaneita kirjoja vähän liian korkeakulttuurisina viihdyttämiseeni. Aiemmat lukemani Finlandia-voittajat ovat He eivät tiedä mitä tekevät, Margarita ja Hävitys.

36 uurnaa on kovin korkealentoinen. Liki puoleenväliin asti kuvataan Kähkösen äidin vanhempien elämää. Tarina kantaisi hyvin aikalaiskertomuksena, jossa on todellisuuspohjaa, ilman koukeroita. Vaan kiekuroita koukeroita on joka virkkeessä. Arvostan kielellistä lahjakkuutta ja sujuvaa tekstiä. Kähkösen teksti ei ole sujuvaa, vaan jää jumiin kielellisiin koukeroihin, jotka vaikuttavat kovin päälleliimatuilta. Se töksähtää hokemiin ja sanavartalon variaatioihin. Hetkittäin tuntuu siltä, että vaatimattomasta taustasta ponnistava kirjailija haluaa esitellä erinomaisuuttaan, monipuolista kielentuntemustaan ja kirjaviisauttaan. 

Kirjalla lienee meriittinsä, onhan se Finlandia-voittaja. Minä vain en ole kyllin fiksu sen lukijaksi. Tarina hyppelee eestaas, aina uudelleen palataan takaisin kaikkein kauimmaisiin tapahtumiin. Samat hokemat toistuvat yhä uudelleen. Kähkönen puhelee kuolleille ja lukee äitinsä päiväkirjoja, joita tämä ei toivonut kenenkään lukevan. Kirjassa kerrotaan äidistä oikeastaan aika vähän. Kerrotaan äidin lapsuudesta ja senaikaisista traumoista. Äidin oman elämän trauma jää vähälle. 

En ymmärrä kirjan hienoutta. Toisin kerrottuna tarina olisi ollut enemmän mieleeni. Nyt se on vain katkeraa vuodatusta väärinymmärretystä ihmisestä ja hänen katkeruudestaan. Kirjan tarinan suku ei poikkea lukuisien muiden sukujen tarinoista. Niissäkin on synnytty sodanjälkeisiin traumoihin ja eletty niiden varjossa.

Anna-Leena Härkönen: Huomenna hän ei tule

Yllätyin huomatessani, kuinka monta Anna-Leena Härkösen kirjaa olen vuosien varrella lukenut. Häräntappoase puuttuu listalta, koska sen olen lukenut niin kauan sitten, etten vielä kirjoittanut blogia. Lukemani Härkösen kirjat ovat: Heikosti positiivinen, Onnen tunti, Avoimien ovien päivä, Ei kiitos, Kaikki oikein, Ihana nähä! ja muita kirjoituksia sekä Rikospaikka. Osasta pidin enemmän, osasta vähemmän. Kaikissa kuitenkin arvostan loistavaa ihmiskuvausta. 

Huomenna hän ei tule kertoo kuusikymppisestä Elsasta, jonka aviomies Hannun kuolemasta on kulunut vuosi. Nopeasti käy ilmi, että avioliitto ei ollut järin onnellinen ja Hannulla oli muita naisia. Elsa on varhaiseläkkeellä ja tuntee itsensä kovin vanhaksi. Sattumalta hän kohtaa Valtterin, jonka kanssa Elsan elämään tulee aivan uusia ulottuvuuksia. 

Kirjassa on hyvää huumoria. Elsa kyllästyy valittaviin ystäviinsä ja laukoo näille suoria sanoja. Elsa on jotakuinkin samanikäinen kuin Härkönen itse, ja kirjailija peilanneekin hahmossa omia ajatuksiaan ja tuntemuksiaan. Itsekin olen kohta samanikäinen, ja tiettyä tuttuutta ajattelutavassa havaitsin.